ELOKUUN ELÄMYKSET JA TUNNUSTUKSET

Edellisen kuun kesälomailun jälkeen palasin elokuussa taas toimintaan. Kummallinen lukukuukausi tämä kuintenkin on ollut - sisältäen mm. dekkareita, prostituutiota, seksiä, rasismia ja Espanjalaista vankilaa. Neljä näistä oli kesän/syksyn uutuuksia ja kolme sitten reilusti vanhempaa tuotantoa.

Kokonaisuuteen kuuluu seitsemän kirjaa ja 2746 sivua. Kahdeksaskin kirja tuli luettua, mutta tyypilliseen tapaani säästän sen ensi kuun puolelle, kun en ehdi sitä tässä kuussa kirjoittaa. 

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Jari Järvelä: Parempi maailma 
Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset
E. L. James: Fifty Shades - Sidottu
Thomas Harris: The Red Dragon
Thomas Harris: The Silence of the Lambs
Thomas Harris: Hannibal

Tässä kuussa hakusanoissa on ollut tavoista poiketen paljonkin järkeä. Erityisesti lukemiani syksyn uutuuksia on googleteltu, samoin kuin edelleen yritetty tietää mitä Nälkäpelin may the odds be ever in your favor on suomeksi. Tiedoksi nyt, että se on kirjassa suomennettu muotoon olkoon onni kanssasi, mikä ei minusta kyllä ole yhtään niin dynaaminen kuin alkuperäinen englanninkielinen versio.

Sain myös ihanan tunnustuksen neljältä mahtavalta kirjablogilta.
Kiitos Kuutar Kuuttaren lukupäiväkirjasta, Lukuisan Laura, Kujerrusten Linnea ja Lukutuulien Tuulia. ♥

Suloinen post-it lappu piristi päivääni  kummasti.

En nyt jaa tätä enää eteenpäin, koska en mitenkään pysty valitsemaan viittä sen arvoista kun niitä olisi useampi kymmen. On tämä toki jo melkein kaikissa blogeissa kiertänytkin. Mutta kollektiivinen kiitos kaikille mahtaville kirjablogisteille, te teette elämästä ja lukemisesta aina hippusen parempaa.

"WE CAN ONLY LEARN SO MUCH AND LIVE."

Thomas Harris: The Red Dragon
Random house,
352 sivua

Will Graham stands in a silent, empty house communing with a killer. An FBI instructor with a gift for hunting madmen, Graham knows what his murderer looks like, how he thinks, and what he did to his victims after they died. Now Graham must try to catch him. But to do it, he must feel the heat of a killer's brain, draw on the macabre advice of a dangerous mental patient, Dr. Hannibal Lecter, and follow a trail of microscopic clues to the place where another family has already been chosen to die--and where an innocent woman has found the Dragon first.

Thomas Harris: 
The Silence of the Lambs
Random house,  
432 sivua 

A serial murderer known only by a grotesquely apt nickname-Buffalo Bill-is stalking women. He has a purpose, but no one can fathom it, for the bodies are discovered in different states. Clarice Starling, a young trainee at the FBI Academy, is surprised to be summoned by Jack Crawford, chief of the Bureau's Behavioral Science section. Her assignment: to interview Dr. Hannibal Lecter-Hannibal the Cannibal-who is kept under close watch in the Baltimore State Hospital for the Criminally Insane.

Dr. Lecter is a former psychiatrist with a grisly history, unusual tastes, and an intense curiosity about the darker corners of the mind. His intimate understanding of the killer and of Clarice herself form the core of The Silence of the Lambs-and ingenious, masterfully written book and an unforgettable classic of suspense fiction.

Thomas Harris: Hannibal

Random House, 

496 sivua

You remember Hannibal Lecter: gentleman, genius, cannibal. Seven years have passed since Dr. Lecter escaped from custody. And for seven years he's been at large, free to savor the scents, the essences, of an unguarded world.

But intruders have entered Dr. Lecter's world, piercing his new identity, sensing the evil that surrounds him. For the multimillionaire Hannibal left maimed, for a corrupt Italian policeman, and for FBI agent Clarice Starling, who once stood before Lecter and who has never been the same, the final hunt for Hannibal Lecter has begun. All of them, in their separate ways, want to find Dr. Lecter. And all three will get their wish. But only one will live long enough to savor the reward.... 

Törmäsin näihin kirjastossa ja koska dekkarit ovat jääneet blogissani oppositioasemaan, päätin hyvittää tilannetta kolmella klassikolla. Ja kielenä tällä kertaa englanti, kun jotenkin taas iski himo siihen. On suorastaan päihdyttävä tunne huomata lukevansa sitä samalla tavoin kuin suomeakin. Vaikka suomi todella kaunista onkin, vaihtelu virkistää välillä. 

Aloitetaan The Red Dragonista. Siinä tapaamme sympaattisen tuntuisen rikkollisten profiloija Will Grahamin, miehen, jokaa vastoin tahtoaan houkutellaan tutkimaan kuohuttavia perhesurmia. Toisaalla tutustumme mieheen murhien takana ja näemme tekojen toisen puolen. Kiehtovalla tavalla järjen ja mielipuolisuuden rajalla liikkuva murhaaja toimii työkseen videoiden parissa ja intohimokseen nauttii niistä toisella tavalla uhrejaan kuvaamalla. Hän on saanut kovasti uutta sisältöä elämäänsä murhien myötä ja suunnittelee jo seuraavaa, tarkkaan pohtien ja valikoiden. Alkaa kilpajuoksu; kumpi selvittää lopulta tilanteen ensin, tutkija vai murhaaja

Kun kirjan juoni valkeni minulle, olin hieman hämmetynyt. Olin nimittäin kokoajan luullut kirjan kertovan itse tohtori Lecteristä, mutta olin aivan väärässä. Tappamisen sijaan Lecter pelaa kalterien takana omia pelejään muilla ihmisillä. Hänellä on avaimet löytää murhaaja, mutta luovuttaako hän niitä pois?

Ihmisten profilointi ja psykologia näyttelee kiinnostavan suurta osaa kirjassa. Vaikka minua eniten kiinnostikin Lecterin salaperäisen vahva persoona, oli myös kiinnostavaa tutustua Punaiseen Lohikäärmeeseen, jonka suurimmaksi viholliseksi osoittautuvat lopulta oma häilyväisyys ja sääli.

Kirja oli hyville dekkareille tyypilliseen tapaan jännittävä, arvaamaton ja mukaansatempaava. Mutta vaikka loppuratkaisu rakentuikin eri kautta kuin luulin, oli tulos siltu hieman liian odotettavissa oleva ja yllätyksetön. 

Uhrilampaissa oli minusta monitahoisempi rakenne ja kiinnostavampi idea. Will jää taka-alalle ja esiin nousee vielä opiskeleva rikostutkijanalku Clarise Sterling, joka saa tilaisuutensa tuikata varvasta viraston oven väliin päätyessään haastattelemaan Tri. Lecteriä erästyä tilastointia varten. Näiden kahden välille muodostuu kiintoisa suhde, ja epävarman Clarisen rinnalla Lecterin hallitseva persoona korostuu entisestään. 

Nyt murhaaja väijyy naisia, ja kun senaattorin tytär kaapataan, otetaan kovat keinot käyttöön tämän löytämiseksi. Pahaksi onneksi jutussa on niin monia eri tutkivia tahoja, että ne aiheuttavat hallaa toinen toisilleen. Lecter on taas tietojen lähtöpiste, mutta hänhän ei niitä ilmaiseksi anna. Kuka lopulta tarjoaakaan hänelle parasta sopimusta, kenelle lopulta hän kertoo ratkaisevan vinkin?

Uhrilampaat on edeltäjänsä tavoin jännittävä, mutta se kärsii asemastaan toisena osana. Ensimmäisen osa jälkeen on nimittäin melko selvää, minkälainen loppuratkaisu tulee olemaan. Jo alkumetreiltä pystyy päättelemään mitä lopussa tapahtuu ja kuka syyllisen lopulta nappaa.

Kolmas osa Hannibal rikkoi ilokseni kahta aiempaa osaa häirinneen ennustettavuuden. Muutenkin kolmas osa oli minusta kiinnostavin, koska siinä perinteinen hyvä-paha -asettelu keikahtaa nurin. Tutustumme tohtoriin lisää ja saamme tietää hänen aiempia tekojaan. Kaikista kauheuksista huolimatta huomaan äkkiä loikanneeni  Lecterin puolelle, kun hänen entinen henkiinjäänyt uhrinsa aloittaa kostonhimoisen ajojahdin. 

Nyt sen sijaan, että loppuratkaisu olisi selvä, se jakaantuu erilaisiin mahdollisuuksiin. Löytääkö Lecterin lopulta kostoa janoava uhri vai poliisi, vai löytääkö häntä kukaan? Ja jos löytäjä on Clarise Sterling, mitä edellisistä vaihtoehdoista hän edesauttaa? Loppuun päästyä ratkaisu kuitenkin yllättäää. Tapahtuu käänne, jota minä en ainakaan osannut odottaa. 

Vaikka Hannibal korvaa yllätyksellisyydellään aiempien osien ennalta-arvattavuutta, odotin siltä enemmän. Niin luettava ja penkkiinliimaava kuin sarja olikin, ei se minusta ollut mitenkään radikaalisti parempi joitain muita lukemiani dekkareita.

Kiinnostavinta lukukokemuksessa oli tarkkailla omaa suhtautumistani Lecteriin. Lopulta paitsi käännyin hänen puolelleen, taisin "ihastuakin" vähän. Minua kiehtoo tuollainen moniulotteinen persoona ja tuo huikea ihmistentuntemus ja älykkyys. Inhoan liian itsestäänselviä ja yksinkertaisia miehiä. Jotain salattua pitää olla, samoin kuin pikkuripaus vaaran tuntua. Täytyy silti toivoa, etten oikeassa elämässä kuitenkaan rakastu sarjamurhaajaan.

"JUURI NYT AJATTELEN, ETTÄ SINULLA ON KIVA SOLMIO."

E. L. James: 
Fifty Shades - Sidottu
Englanninkielinen alkuteos: 
Fifty Shades of Grey (2011)
Suomennos: Riie Heikkilä
Otava, 2012
586 sivua

Kokematon opiskelijatyttö kohtaa salaperäisen, viileäkatseisen miljonäärin. Heidän välilleen roihahtaa kiihko, joka mullisetaa molempien käsityksen intohimosta.

"Luotatko minuun?" hän kysyy yhtäkkiä. Sitten hän katoaa hetkeksi ja palaa luokseni kädessään hopeanharmaa silkkisolmio. "Laita kätesi yhteen."

Tämä on herättänyt kovaa keskustelua kirjablogistien keskuudessa jo ennen kuin sitä oli ehditty lukemaankaan. Kirjalle (ja sen kahdelle jatko-osalle) on kasvanut nimittäin aikamoinen maine. Jossain sarjan nostattamaa ilmiötä on jo ehditty verrata Harry Potteriin, vaikka sekä aihe että varmasti suurin osa lukijakuntaa ovatkin täysin erilaiset. Kirjailijattaren on huhuttu saaneen innoituksensa kirjaan fanfictionin perusteella, ja siltä se kieltämättä hieman vaikuttaakin: pitkältä, kummalliselta ja ainakin R -ikärajoitetulta ficiltä, josta on henkilönimet muutettu ja hieman sijoiteltu tilannetta uudelleen.

Täytyy myöntää, että itseänikin hieman mietitytti aloittaa tätä. Genre on niin kaukana normaalisti lukemastani kuin olla ja voi, ja mitäpä tästä uskaltaisi blogiinkaan kirjoittaa, ilman että saisi hullun maineen? Kuukauden lukusaldoni ei kuitenkaan enää paljon omituisemmaksi voi mennä, joten mitäpä siinä (kirjapiirikollegani sanoin) yksi sadomasokistinen pornokirja enää haittaa. 

Aloittaessani tuntui kuin olisin lukenut vaihdellen jonkun epävarman teinin suhde- ja ulkonäkökriiseilyyn keskittyvää päiväkirjaa ja jotain netin syövereistä kaivettua pimeää sivustoa. Kirjan alku ei minua vakuuttanut ja silloin pelkkä uteliaisuus sai jatkamaan lukemista. Meille esitellään Anastasia, maailman kliseisimmän nuoren naishahmon, joka on hieman epävarma, mutta silti ylpeä, hieman kömpelö ja onnettomuusaltis sekä tietenkin kaunis (onkohan tällaisissa kirjoissa koskaan päähenkilöä, joka ei olisi niin korostetun kaunis). Sitten tapaamme Christianin, nuoren, rikkaan yritysjohtajan, jonka ainoa ominaisuus tuntuu aluksi olevan komeus (mitä sitten hoetaankin kyllästymiseen asti). Christianin ulkomuoto ja itsevarmuus vetoaa Anaan ja Anan haavoittuvaisen kokematon söpöys taas Christianiin... ja tadaa, heidän välilleen kehkeytyy maagista vetovoimaa.

Puoleenväliin päästässään lukija on lopen kyllästynyt siihen kuinka loistavasti kaikki sujuu, kuinka upea täysin kokematon Ana on sänkypuuhissa ja kuinka hengästyttävän komea Christian taas onkaan. Koska koko tarinan kerronta tapahtuu Anan näkökulmasta, saamme yliannostuksen myös hänen häilyvästä juupas-eipäs -asenteestaan, samoin kuin siitä, että hän ilmaisee mielialansa muodossa sisäinen jumalattareni sitä, sisäinen jumalattareni tätä...

Toisaalta tyttö tekee loppujenlopuksi lukijalle palveluksen olemalla niin ärsyttävän kliseinen hahmo. Hänen rinnallaan Christian nimittäin alkaa pidemmän päälle vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja kriittisen alun jälkeen hän alkoi kiehtoa minua henkilönä. Mikä hänestä onkaan muovannut tuollaisen kontrollifriikin, joka haluaa pitää kaikki pelinappulat kokoajan otteessaan? Miksei häneen saa koskea, miksei hän kerro menneisyydestään paljon mitään? Minua alkoi kovasti kiehtoa herran vallanhalu ja hänen ristiriitainen persoonansa. Vastapainona hänelle Anakin alkaa vaikuttaa loppua kohden melkein siedettävältä.

Vastoin odotuksiani kirja loppuu arvoitukset ratkaisemattomina ja kohtaan, jossa herää uteliaisuus tarinan jatkoa kohtaan. En tiedä haluanko lukea jatkoa, koska pidin tästä kirjasta tällaisena (siinä mielessä kun ylipäätään pidin). En halua, että Ana sulattaa Christianin, mikä kai jossain vaiheessa sarjaa eittämättä tapahtuu. Pidin Christianista tällaisena omintakeisena hahmona, jonka kova kuori paljastaa vain välähdyksittäin tunteita, jos sitäkään. Pelkään seuraavien ennaltapureksivan kaikki minua tässä kiehtoneet mysteerit. Jos jatko-osat kuitenkin kotiin putkahtavat, ehkä päädyn ne jossain vaiheessa uteliaisuuttani lukemaan. 

Lopulta kirja ei ollutkaan niin paha kuin odotin. Olihan se täynnä rakkautta, seksiä, valtaa ja ihmisten pimeää puolta, mutta on tuossa kombinaatiossa kyllä jotain uteliaisuutta kiihottavaa. Tämä ei missään nimessä ole millään tasolla vakavasti otettava kirja, mutta uteliaalla kurkistusmielellä ja huumorilla otettuna se toimii.

Varovaiset kolme tipua, siksi että olen vähän huikentelevaisella tuulella tänään. 

"PÄIVÄÄ, VOINKO TULLA MUKAASI?"

Martine & Louise Fokkens:  
Punaisten lyhtyjen kaksoset
Hollanninkielinen alkuteos:  
Ouwehoeren. Verhalen uit de Peeskamer.
Suomennos: Sari Hellsten
Minerva, 2012
208 sivua

Martine ja Louise Fokkens ovat seitsemänkymppiset identtiset kaksoset. He ovat työskennelleet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella puoli vuosisataa. Sisarusten hilpeän haikeat ja suloisen kipeät tarinat todistavat, että he todella ovat kaiken kokeneita rakkauden ammattilaisia. Asiakkaisiin on mahtunut mitä oudoimpia tyyppejä, mutta myös niitä, jotka ovat säilyneet ystävinä nykypäiviin saakka.  

Prostituutiota tuntuvat pursuavan kaikki teokset klassikoista nykykirjoihin, mutta tämä kiinnitti huomioni erikoisella näkökulmallaan. Vaikkeivat nämä leidit ihan omasta tahdostaan alalle päätyneetkään, he löysivät siitä itselleen ammatin, ja tavallaan kotiutuivat uralleen, jopa nauttiat siitä.

Kirja etenee kahdella tasolla. Toisaalla Louise kertoo uransa alusta 1960-luvun punaisten lyhtyjen alla ja sisarusten päätymisestä myymään itseään. Toisaalla taas Martine näyttää millaista toiminta on 2010-luvulla. Kappaleet ovat lyhyitä ja vuorottelevat siskosten välillä. Louisen valottama historiallisempi näkökulma tuo kirjaan syvyyttä, kun taas keveämmin kirjoittava Martine tuo siihen kepeyttä ja hauskuutta.

Kirjassa on aivan mieletöntä huumoria, varsinkin näin naisen näkökulmasta, kun saa naureskella miesten eriskummallisille oikuille ja muutenkin härkäpäiselle käytökselle. Ihanaa lukea, miten huoraaminen (ja seksi) ei olekaan aina pelkkää naisten alistamista tällaisissa yhteyksissä, vaan naisella voi olla kaikki valttikortit käsissään, kun vain tietää mitä tekee. 

Pidin siitä, ettei kerronta pyrkinyt turhaan dramaattisuuteen, vaan luotti siskosten kuplivien luonteiden voimaan kantaa tarinaa eteenpäin. Koska kirjoittajina ovat toimineen Louise ja Martine itse, kuultaa rivien välistä persoonallisuus. Vaikka he ovatkin eläneet lähes koko elämänsä melkein kiinni toisissaan, on molemmilla kuitenkin omintakeinen ääni, ja ehkä juuri siksi kirjasta muodostuikin niin tasapainoinen kokonaisuus. 

Oman sävynsä tunnelmaan luo tietenkin myös kirjan dokumentaarisuus. Näistä naisista tehtiin vuonna 2011 dokumenttielokuva, ja kirjan idea syntyikin dokumentinteon yhteydessä, siinä kun materiaalia riitti ja ohjelman aika oli rajallinen. Dokumentin ansioista kirjan mukana on myös kattava sarja valokuvia siskosten elämästä, ja ne toivat hienoa lisäpontta tarinalle (hitsi noita menneiden aikojen muotivaatteita, ihan mahtavia).

Kaikenkaikkiaan tämä oli ihanan keveä lukukokemus, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla mutuhuttua. Sen kanssa sai nauraa ja ihmetellä maailmaa.

"NEEKERI ON KAUNIS SANA."

Jari Järvelä: Parempi maailma
Tammi, 2012
340 sivua

Mitä saa sanoa? Voiko maailmasta tehdä paremman paikan kieltämällä sanoja? Tuhoamalla taideteoksia? Sulkemalla silmänsä?

Erityisavustaja on kahvilla, kun ministerin huulilta karkaa puhelinhaastattelussa sopimaton sana. Puhdistaakseen maineensa ministeri käynnistää kampanjan, jonka tarkoituksena on kitkeä muukalaisviha Suomesta. Kirjarovioiden loimussa ministerin rinnalla seisoo tummahipiäinen tyttö.

Kaksi linja-autoa jurnuttaa pitkin loputtomia moottoriteitä. Etummaisen kyydissä on pari aseistautunutta miestä ja joukko naisia, jälkimmäisen penkit on korvattu makuualkoveilla. Valoisampi tulevaisuus on luvattu myös Naïmille, bussissa matkaavalle nuorelle äidille jonka runnellut kasvot nähdessään ihmiset menettävät ruokahalunsa.

"Sydämen takia me täällä elämme!" Väinö odottaa olympialaisiin valmistautuvassa Berliinissä rakastettuaan ja hurmioituu ajassa leijuvista uusista mahdollisuuksista ja aatteista. Pian nuori kuvanveistäjä on valmis tekemään kompromisseja paitsi rakkaudessa, myös taiteessaan.

Tähän tarttuessani oli ajatuksena kokeilla sikaa säkissä tai sohaista kepillä jäätä - tämän tyyliset kirjat eivät nimittäin ole yleensä kovin paljon minuun uponneet. Kun kirjaa vielä mainostettiin sanoilla rohkea ja räävitön, mietin mihin olin oikein sotkeutumassa. Toisaalta ajatus rasisimin ja sitä ilmentävien sanojen ristiriidasta kiehtoi minua, ja sen käsittelyyn ehkä soveltuisikin hieman rajumpi tyyli.

Kirja lähtee liikkeelle ministerin työhuoneesta, jossa tämä rutiinilla elämäänsä eteenpäin ajava poliitikko antaa ajattelemattomuuttaan erääseen kysymykseen hieman väärän vastauksen. Kohta hänen onkin rakennettava ihan uudet rutiinit työttömänä ja kansan halveksumana rasistina. Kaikki tämä yhden sanan tähden. Kun alemmas ei voi enää vajota, voi avio-ongelmiaan paeta lyöttämällä yhteen asuntoa siivonneen pakolaisnaisen kanssa, naisen, jonka pilattu ulkonäkö karkoittaa loputkin ihmiset heidän ympäriltään.

Toisen tarinan rinnalla kulkee naisen surullinen tarina matkasta lapsensa kanssa etsimään parempaa elämää. Tie kulkee läpi vaikeuksien ja erilaisten hyväksikäyttöjen, ja päätyy lopulta löytämään etsimänsä julkisesti parjatun ja elämässään epäonnistuneen miehen luota. Alkaa taistelu sanoja vastaan. Kirjaroviot syttyvät ja julkisuuteen nousee ihan uudenlainen kuva tästä kovan onnen poliitikosta.

Kirja oli loppujenlopuksi sangen kiinnostava. Kaksi päähenkilöä muodosti eroavaisuudellaan tarinaan kaksi napaa, jotka toivat rasismin kysymyksen uudella tavalla esiin. Kirjan kolmas henkilö, joka esiintyi isoäidin muistolaatikosta löytyneiden kirjeiden takaa, tuntui näihin kahteen verrattana vähän irralliselta omine seikkailuineen. En oikein päässyt niiden maailmaan, ja kahden voimakassanaisen hahmon välillä kirjeet tuntuivat hieman hömpötykseltä, kevyeltä ja painottomilta.

Eniten minua herätti ajatus nykyaikaisesta sensuurista ja sanojen voimasta. Nyky-yhteiskunta on siivonnut julkisesta keskustelusta kaiken vähänkin epäilyttävän materiaalin. Ei ole enää neekerisuukkoja, tai lakupekkaa, mustapekka-kortit taitavat sentään vielä löytyä lelukaupoista. Ei ole intiaaneja vaan alkuperäisasukkaita, ei neekereitä vaan tummaihoisia. Nykyään ollaan niin kovin suvaitsevaisia, mutta rajatuilla sanoilla. Ymmärrän periaatteen ja idean, mutta pitääkö sitä jokaista sanaansa jo nykypäivänä varoa. Jos minusta tulee isona julkkis (toivottavasti ei), niin ristiinnaulitaanko minutkin julkisesti jos lipsautan jonkin väärän sanan väärään paikkaan?

Tekstin tyyli oli julkea ja haastava, se räväytti asiat suoraan lukijan silmille pätkääkään kaunistelematta tai jarruttelematta. Teksti ei myöskään pyrkinyt tunteilemaan. Se eli voimakkaasti mukana ilman ylimääräistä tunnelastia, ja antoi lukijan kehittää omat tunteensa sitä kohtaan.

Kirja oli siis ajatuksia herättävä. Se pikemminkin nosti esiin kysymyksiä kuin vastasi niihin, mutta tyyli sopi tähän kirjaan. Tämä oli niin kaukana sellaisesta mitä yleensä luen, etten oikein osaa sanoa pidinkö vai en, oliko tämä hyvä vai ei. Kuitenkin se oli vaikuttava, mikä oli varmaan sen perimmäinen tarkoitus.

"KOHTALO EI TEE KOTIKÄYNTEJÄ, VAAN SEN PERÄÄN PITÄÄ ITSE LÄHTEÄ."

Carlos Ruiz Zafón:  
Taivasten vanki
Espanjankielinen alkuteos:  
El prisonero del ciero (2011)
Suomennos: Antero Tiittula
Otava, 2012
332 sivua

Vuosi Tuulen varjon tapahtumien jälkeen salaperäinen muukalainen saapuu Semperen ja pojan kirjakauppaan, jossa työskentelee myös heidän ystävänsä Fermín Romero de Torres. Uhkaava vieras tuntuu tietävän Fermínin henkilöllisyyden.
Fasistien tyrmästä paennut Fermín toipuu kammottavista vankilakokemuksista ja suunnittelee häitään, mutta pysyäkseen turvassa ja voidakseen avioitua hän tarvitsee uuden identiteetin.
Tästä alkaa mysteerejä pursuava tarina rakkaudesta, ystävyydestä, kateudesta ja kostonhimosta. Se vie lukijan syvälle Francon sotilasdiktatuurin ajan Espanjaan, Barcelonan hämärille kujille ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan uumeniin. 

Odotin paljon tältä kirjalta, koska molemmat aiemmat osat muodostivat upean koukuttavan maailman, johon odotin malttamattomasti pääseväni takaisin. Aiemmat osat luin nurinkurisessa järjestyksessä aloittaen Enkelipelistä ja jatkaen myöhemmin Tuulen varjoon. Molemmat nousivat korkealle parhaiden lukukokemusten listalla (en tiedä olivatko itse kirjat niin loistavia, vaan nimenomaan niiden aikaansaama lukukokemus).

Luullakseni näiden kirjojen pitäisi myös toimia itsenäisinä kokonaisuuksina, ja aiemmat toimivatkin, mutta jos en tätä lukiessani olisi jo tuntenut unohdettujen kirjojen hautausmaata, Herra Semperen & pojan kirjakauppaa ja sen henkilöitä sekä Davíd Martinia ja hänen matkaansa kirjailijuuteen, en olisi luultavasti tavouittanut tästä mitään samaa mystiikkaa kuin aiemmista. 

Olin iloinen saadessani tutustua paremmin henkilöiden taustoihin, ja varsinkin Fermínin aiempiin kokemuksiin. Rakastin Davíd Martinin esiintymistä kalterien takaisena mystisenä hulluna, taivasten vankina ja sitä miten hänen hahmonsa rakentuu tarinaan Fermínin kokemusten kautta. Rakastin syvyyttä, joka rakentui hahmoille heidän taustansa kautta. Rakastin kerrontatyyliä, rakastin upeaa kantta, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni. Mutta rakkaus ei ulottunut läpi koko teoksen.

Kirja tuntui minusta aivan liikaa välikirjalta, sellaiselta pehmeältä ja varovaiselta laskulta huikeiden tapahtumien jälkeen. Sen rakenne muistutti liikaa palapeliä. Olin juuri ehtinyt uppoutua takaisin Danielin maailmaan, ja hänen selvittäessään mystisen omistuskirjoituksen kautta Fermínin salaperäistä tuttavaa tuntui kuin olisin lukenut suoraa jatkoa Tuulen varjoon. Danielin tarina kuitenkin katkesi heti alkuunsa kun ääneen pääsi Fermín. Vaikka Fermínin tarina voitti kaameassakin kiehtovuudessaan minusta muun kirjan, en osannut enää rakentaa palasista yhtenäistä kokonaisuutta tarinan palattua Danieliin.

Olisin niin toivonut, että Zafón olisi rakentanut kirjastaan ehjemmän kokonaisuuden. Olisipa hän valinnut kertojakseen joko Danielin tai Fermínin, eikä rakentanut kerrontaa molempien varaan. Tarina ei ollut ollenkaan huono, mutta jotenkin en päässyt uppoutumaan ollenkaan samalla tasolla kuin aiempiin kirjoihin. Yksinkertaisesti odotin paljon enemmän ja siksi olin pettynyt.

Odotan edelleen innolla toivottavasti kaiken kokoavaa ja taas upeisiin korkeuksiin nousevaa neljättä osaa, joka päättää sarjan. Toivottavasti siinä pääsen taas nauttimaan aiempien kirjojen vertaisesta kokemuksesta, jonka pystyy tarjoamaan vain harva kirjailija.

Taivaisiin ovat olleet vangittuina myös Norkku, Päkä, Rachelle, Susa, jotka onnistuivat kaikki uppoutumaan paljon minua syvemmälle Barcelonan hämyisille kaduille. Löysin myös kirjasta googlaillessani minulle uuden  kirjablogin, Upotuksen, ja sen pitäjä Riina jakoi hienossa arviossaan eniten kanssani samaa näkökantaa Taivasten vangin välikirjamaisuudesta.