KIRJAVUOSI 2011

Kirjavuosi 2011 oli mielenkiintoinen. Se oli samalla ensimmäinen blogivuoteni ja blogaus toi aivan uudentyylisiä tuttavuuksia lukulistalleni. Monet loistavat kirjat olisivat menneet ohi silmien ja korvien, ellen olisi törmännyt arvosteluihin niistä. Yritin myös kerryttää klassikkolukemistoani ja pysyä perässä kirjallisessa keskustelussa. Vuosi on antoisa, toivottavasti vuosi 2012 tarjoaa yhtä paljon.

Kirjallisista tapahtumista merkittävin oli ihanan lukupiirimme syntyminen. Tyttöjen kanssa on riittänyt keskustelua niin kirjoista kuin kirjojen vierestäkin. Osallistuin myös blogitapaamiseen kesällä Suomenlinnassa, jossa oli huippua saada blogeille kasvot. Myös Turun kirjamessut tuli katsastettua ja aimo annos kirjoja kotiutettua.

Kirjahyllyni natisee liitoksistaan, ja sainkin joululahjaksi kirjojen sijaan jotain paljon tarpeellisempaa; lisäosan kirjahyllyyni. Silti yritän ensi vuonna vältellä kirjojen ostoa, että saisi nykyisiäkin luettua.

Tilastoita
Yhteensä luin tänä vuonna 86 kirjaa. Niistä käännettyä kaunokirjallisuutta oli 67 ja kotimaista 19. Näiden lisäksi reilut kymmenen kirjaa jäi syystä tai toisesta kesken ja muutamaa hömppää en edes blogissa maininnut. Kirjoista kymmen oli englanninkielisiä ja loput olivat kotoisasti suomea.

Tässä tulevat tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaita (ja pahimpia) paloja ja yksityiskohtia.

Mieleenpainuvimmat lukukokemukset

Huomasin aiempaa vuotta miettiessäni, etteivät antamani arvosanat aina vastanneet myöhempää mielikuvaani. Muutamassa kuukaudessakin lukukokemuksen muisto nousee tai laskee arvossaan.Nämä viisi ovat kuitenkin säilyttäneet arvonsa ja jos mahdollista, nousseet entistä ylemmäs.

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Geert Kimpen: Kabbalisti

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Houkuttelevimmat kannet
Näihin kirjoihin tarttuisin empimättä, vaikken tietäisi sisällöstä yhtään mitään. Tarttuisin vaikka olisinkin kuullut huonoa palautetta, en vain voisi vastustaa.

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Marianne Backlen: Tulilinnun tanssi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Emmi Puikkonen: Turkulainen näytelmä

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Vetoavimmat nimet

Nämä ovat nimiä, jotka jäävät elämään lukemisen jälkeenkin. Ne ovat nasevia ja rytmikkäitä, mutta niissä on iskevyyttä. Ne houkuttelevat sukeltamaan pintansa alle itse kirjaan.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Ruben Callego: Valkoista mustalla

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Pahimmat pettymykset

Nämä kirjat houkuttelivat maineensa, aiheensa, kantensa tai nimensä perusteella ja antoivat odottaa kiintoisaa lukukokemusta, mutta sain niistä kuitenkin aika vähän.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Marianne Backlen: Tulilinnun tanssi
Nerea Riesco: Ars Magica

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

Monica Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Positiivisimmat yllättäjät

Nämä ovat niitä joilta en odottanut paljon, mutta jotka onnistuivat lyömään minut ällikällä. Niitä joiden odotin olevan hankalia, tylsiä tai joista en odottanut yhtään mitään. Niitä joista olin kuullut ristiriitaista palautetta tai niitä, joista en ylipäätään ollut koskaan kuullut yhtään mitään.

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

Riikka Pulkkinen: Raja 

Umberto Eco: Ruusun nimi

José Saramago: Kertomus sokeudesta

Mara Lee: Ladies

JOULUKUUN JOSSITTELUT

Toinen huono lukukuukausi edellisen perään. Tällä kertaa selittelen tenteillä ja kirjallisten juttujen deadlineilla sekä sillä etten nauttinut yhdestä välissä olevasta ollenkaan ja tuhlasin niihin tavattomasti aikaa. Ensi vuonna taas uudella onnella ja innolla.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Laura Gustafsson: Huorasatu

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Geert Kimpen: Kabbalisti

KESKENERÄISTÄ

Tähän väliin tulee yksi arvostelu minkä kirjoitan kun ehdin. En keksi muuta tapaa saada sitä sijoitettua tämän vuoden puolelle.

"SANAT EIVÄT SAANEET LIUETA ENNEN AIKOJAAN, NIILLE OLI ENSIN LÖYDETTÄVÄ PAIKKA."

Marja-Leena Virtanen:

Kirjeitä kiven alle

Tammi, 2001

267 sivua 

Puolivuotias Marketta seuraa haamuna perheensä lähtöä evakkoon. Myös tulevina vuosina hän pysyy siskonsa rinnalla, hänelle kaiman on hyvä purkaa tuntojaan kirjeissä, joita työnnetään kiven koloon. Äiti Siviähän ei osaa tyttäriin suhtautua, tärkeitä ovat pojat ja etenkin mies.Ehkä hän on liian ja nautiskeleva äidiksi ylipäätään? Niin epäilee Siviän oma äiti Mar, joka kutoo sukkaa kävellessäänkin. 

Tämä arvostelu oli yksi niistä, joita tuntui todella vaikealta kirjoittaa. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Toisaalta koin myös alemmuuskompleksin, koska tästä kirjasta on kirjoitettu useita niin loistavia arvosteluja. Kaikki sanat on jo käytetty, mitä minä voin enää lisätä?

Kirjeitä kiven alle ei ollut vain kirja, se oli juoseva puro, tanssia, elämää. Leena Lumi kuvaa lukemaansa elämyskokemukseksi, Valkoinen kirahvi pala palalta kuoriutuvaksi sipuliksi, vahvaksi, itkettäväksi. Sannalle tarina tuli ihon alle ja Saralle kirja oli täydellisyyttä hipova lukuelämys. Puoli blogimaailma on ottanut tämän kirjan omakseen. 

Omaan itsekin karjalaisia sukujuuria ja olen kuunnellut tosielämän muistoja evakkomatkasta rakkailta ihmisiltä. Olen kuullut pienenä karjalaisia sanoja ja itsekin välillä viljellyt mietä ja sietä. Ehkä siksi tämä kirja upposi niin syvälle. 

Eikä pelkästään se, vaan myös upea kerronta, sanojen läpi tihkuva tunne ja mieleenpainuvat hahmot.  Se pieni ripaus maagista realismia sai tarinan lentämään ja minun lempikohtiani olivatkin juuri nuo Marketan ja kaimansa Toisen väliset hetket.

Kertojien lukumäärä ja aikahypyt olivat alussa vähällä ruveta ärsyttämään. Onneksi vain vähällä. Ja sekin tunne lähti nopeasti pois kun pääsi kunnolla alkuun.

Yllä mainittujen lisäksi kirjeitä kivien alta ovat löytäneet ainakin Norkku, Lumiomena, Susa, Anna Elina ja Karoliina.

BUON NATALE!

Donald Zolan: Early childhood

Maa ei ihan ole valkoinen, mutta kynttilät valaisevatkin 

kauniimmin kun on ihan pimeää.

  

Tunnelmallista joulua kaikille lukijoille!

"HÄMÄRÄ JO MAILLE HIIPI."

Johanna Sinisalo:  

Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2001

268 sivua

Finlandiavoittaja (2000)

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.

Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi.

Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisten muinaisaikojen rajat liikkuvat tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.

Lukupiirikirjamme arvostelu lykkääntyi minulta hävyttömän paljon. Oli syksyn viimeiset tentit ja kirjalliset työt palautettavana ja hieman myös tonttuilua joulua varten, sekä pakkaamista ja matkustelua. Nyt alkaa joululoma (vaikka yksi koulutyö pitääkin vielä palauttaauudeksivuodeksi) ja pääsen päivittelemään rästiin jääneet kirjoitukset. 

Voisin jo ihan ensimmäisiksi sanoiksi sanoa, että pidin kirjasta älyttömän paljon. Se vetosi minuun jokaisella osa-alueellaan; salaperäisellä juonellaan, kulttuurihistoriallisilla konteksteillaan ja taiteellisella asettelullaan. Siis finlandian on todella joskus voittanu kirja, josta minäkin pidän varauksettomasti - aloin jo luulla, että minä ja finlandiavoittajat olemme vain kertakaikkiaan yhteensopimaton yhdistelmä.

Ylipäätään kirjan idea on mielenkiinoinen; mitäpä jos ne kansantarujen peikot olisivatkin oikeasti olemassa, hiippailisivat tajuntamme nurkilla ja elelisivät metsän pimeissä kolosissa? Ja miten käy jos ihminen ottaa hoiviinsa orvon peikkolapsen? Miten käy kun villi luonto kohtaa ihmisen?

Kirjan hahmot ovat erikoisuudessaan kiinnostavia. Enkeli, ristmänimeltään Mikael, vetää tuttavapiirinsä ihmisiä väistämättä mukaan vaaralliseksikin muuttuneeseen yritykseensä kasvattaa loukkanunutta peikonpoikasta. Entinen seurustelukumppani, eläinlääkäri Spderman antaa neuvoja loukkaantuneen eläimen hoitoon tietämättä mistä eläimestä on kyse, tunteilla leikittelevä mainosmies Martes tahkoaa isot rahat peikkomainoksilla luullen niitä photoshopatuiksi, alakerran postimyytivaimo Palomita tarjoaa ensimmäiset kissanruoat, ja Enkeliin kuolettavasti ihastunut Ecke huomaa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan.

Kirjan mukana lukija joutuu pikkuhiljaa sanoutumaan irti mielikuvistaan, jos kuvitteli peikot pieniksi ja söpöiksi olennoiksi, hieman eläinten kaltaisiksi. Vaikka kirjan alussa tapaamme avuttoman peikonpoikasen, jonka voi mieltää pieneksi ja söpöksi, eivät aikuiset peikot ole ollenkaan suloisia. Sen sijaan ne ovat ihmisen mittaisia mustia ja ruipeloita hahmoja, joilla on jonkinlainen harja päässään. Eikä niiden älykkyyskään jää elänten tasolle. 

Pidin kovasti kirjailijan poimimista tekstikatkelmista. Runoista, romaaneista ja kansanperinnetutkimuksista poimitut pätkät jaksottivat mukavasti tarinaa ja antoivat sille lisää taustavoimaa. Kaikkein eniten minuun silti vetosi vanhan lempilastenlauluni, Päivänsäteen ja menninkäisen, lyriikoiden käyttö kappaleiden ja itse kirjankin nimenä. Ne lisäsivät mystisyyden ja sadunomaisuuden tuntua ja ikäänkuin kietoivat koko tarinan harsoonsa. 

Joitain pienä outouksia ja ällötyksenpuistatuksia kirja sisälsi, mutta minun lukukokemustani ne eivät häirinneet.

Tämä oli lukupiirikirjaksi loistava, koska olimme kaikki käsittäneet sen hieman eri tavoin ja mielenkiintoista keskustelua syntyi.

Kerrankin sain myös olla jonkun kanssa kunnolla eri mieltä. Kaikki meistä eivät ihan sulattaneet vanhoja tutkimuskatkelmia tarinan välissä. Minusta ne sen sijaan olivat yksi kirjan parhaista anneista, niitähän luen (opiskelen) muutenkin. Olipa kirjassa myös eräs lainaus entisen professorimme ja alamme yhden uranuurtajan, Uno Harvan kirjoituksesta. Siinä kohden minä olin myyty. 

Keskustelimme myös peikon hahmosta ja ulkomuodosta, josta meillä kaikilla oli hiema eri näkemykset. Kiinnostavin mielikuvaero keskittyi kuitekin kirjan loppuun. Lopun voi käsittää hyvin eri tavoin ja tuo mielikuva lyö leimansa koko lukukokemuksen ylle. Minä kuuluin positiivisempaan koulukuntaan.

Tässä muiden tyttöje arviot (minä olin viimeinen villahousu tämän arvioinnin kanssa). Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

"IRONIA ON KUOLEMAN TAIDETTA."

Laura Gustafsson: Huorasatu

Into, 2011

295 sivua

finlandiaehdokas 2011

Tänä syksynä:

Jumalat saapuvat Helsinkiin (vahingossa)!
Milla ryhtyy huoraksi! Kallakin ryhtyy huoraksi!
Seksiä, väkivaltaa, työvoimapolitiikkaa!
Ihmeellisiä eläimiä!
Maailman kauneimpia naisia! Ja myös joitain miehiä!

Tänä syksynä:

 
Rakkaus voittaa kuoleman (ainakin melkein)!
Kalla ryhtyy siivoojaksi! Milla ryhtyy äidiksi!
Söpöjä vauvoja!
Zombeja ja jälleensyntymiä!

Tänä syksynä:

Patriarkaatti kaatuu! 

Jo kansi ja nimi antavat odottaa pysäyttävää teosta, mutta silti se onnistui yllättämään rajuudellaan ainakin minut. Tämä on kirja, joka antaa ajattelemisen aihetta, mutta jota ei siteerata kahvipöydässä tai osteta vanhemmille joululahjaksi. 

Ensimmäisestä sivusta lähtien teksi lähtee vyörymään silmille hyökyaallon lailla niin sanavalinnoillaan, aiheellaan kuin muotoilullaankin. Kieli tuo hieman mieleen teini-ikäisen päiväkirjan, jossa asiat suolletaan paperille mustavalkoisina, yhtään kaunistelematta tai hillitsemättä. Sanoista välittyy voimakas tunne, ikäänkuin ne olisi kirjoitettu vihan vallassa (tai himon...).

Jos odottaa kirjalta realismia, joutuu pettymään. Gustafsson korostaa huoran ammatin eri puolia monenkirjavilla yliluonnollisilla ilmiöillä. Tähän kun lisätään kreikkalaisia jumalia huoran ammattia kannustavan Afroditen johdolla, pudotaan jo aika kauas maan pinnalta.

Kreikan jumalien sijoittaminen nykyaikaan tuo kirkkaasti mieleen Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat. Ironisoiva esitystapakin on aivan samankaltaine. Olisin luultavasti lämmennyt  kirjalle enemmän ilman tätä vahvaa deja vu -ilmiötä.

Vaikka en henkilökohtaisesti kirjasta pitänytkään, haluan nostaa kirjailijalle hattua hänen rohkeudestaan. Näin häpeilemätön tyyli kuitenkin ajankohtaisen asian kanssa on perin harvinaista. Arvostan myös sitä, että hän vei shokeeraavan tyylinsä loppuun asti, eikä ruvennut hidastamaan tahtia ja jättämnyt asioita puolitiehen. 

Lopuksi vieno ihmettely siitä, miten tämä kirja päätyi finlandiaehdokaslistalle. Yleensä siellä ei ihan tätä tyyliä olla nähty. 

"TAJUSIN KYLLÄ, ETTÄ ELOKUVA OLI JO MUUTTUNUT KOOSTEEKSI, LEIKEKIRJAKSI SIITÄ PÄIVÄSTÄ"

Eeva-Kaarina Aronen:  

Kallorumpu

Teos, 2011

390 sivua

NÄE JA KOE

MILLAISTA OLI TODELLISUUDESSA 

ELÄMÄ 

MARSALKKA MANNERHEIMIN 

KODISSA

AINUTLAATUINEN ELOKUVA JOKA ESITETÄÄN  

VAIN TÄMÄN YHDEN AINOAN KERRAN!


                                                     LUULITKO ETTÄ TIESIT JO KAIKEN? 

                                                     UUSIA KUVIA, TIETOJA, SALAISUUKSIA

Tämä on finlandiaehdokas osa neljä, ja tällä kertaa lupaavasti paksumpi ja painavampi kuin aiemmat kollegansa. Takakansi on kuin minkä tahansa skandaalielokuvan mainos. Se kutsuu lukemaan, mutta ei oikeastaan kerro kirjasta mitään. Enpä siis oikein osannut muodostaa minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Aluksi kirja tuntui hieman hitaalta ja vaikealta. Salaisuuksia oli salaisuuksien perään, eikä lukija tiedä mistä aloittaa niiden vyyhdin purkamisen. Kun lopulta tavoitti sen punaisen langan, alkoivat sivut soljua huomaamattomasti eteenpäin ja loppua kohti kurottautuessaan alkoi olla jo tiivis tunnelma.

Tuo mystinen, elokuvaansa kokoava kertojahahmo vaikuttaa ensin vain Mannerheimien perheestä kiinnostuneelta harrastajalta, ei millään tavoin osalliselta. Vähitellen elokuvansa edetessä hän kuitenkin kietoo itsensä enemmän ja enemmän mukaan tarinaan kunnes lopulta selviää kuka hän on ja mikä oli hänen osansa tarinassa. 

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Toisaalta nykyhetki, jossa vanha mies pyörittää elokuvakelaa ja viimein paljastaa kauan kootun teoksensa yleisölle, ja toisaalta elokuvan taso. Näiden välinen raja on häilyvä. Välillä eletään elokuvassa, mutta aistitaan selvästi elokuvantekijän arvosteleva taiteellinen silmä, ja välillä taas upotaan syvemmälle, täysin elokuvatarinan tasolle.  

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten tarinan sisällä muodostuu tarina, kirjan sisällä elokuva. Pidin kuvailevasta kielestä, sanojen luomista vahvan visuaalisista kuvista. Luulisi ehkä, että kirjan luettuaan tekisi mieli saada nähdä tuo elokuva, mutta ehkä ei kuitenkaan. Minä ainakin näin sen jo sanojen kautta. 

Pieni tunkkaisuuden sivumaku tästä silti jäi. Tapahtumia oli ehkä vähän liikaa, ja hengähdystauot jäivät puuttumaan. Kirjan loputtua tekee mieli haukata raitista ilmaa ja hengähtää rauhassa. Silti pidin kovasti.

MARRASKUU KOTIMAISET KOUKEROT

Kun olin kuukausi sitten huolissani arvostelujeni käännöskirjallisuuspainotteisuudesta, siihen on kyllä otettu tässä kuussa iso edistysaskel. Ja ensikuun alkukin jatkuu samalla linjalla ja edelleen Finlandia-teemalla.Ehkä sen jälkeen ennättäisi jo lukea vähän omaakin hyllyä tai muita kirjastosta lainattuja.

Marraskuun kuusikossa oli sivuja yhteensä 1735.

Ian McEwan: Lauantai

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Kristina Carlson: William. N. päiväkirja

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Blogiani on tässä kuussa haeskeltu pääosin finlandiapalkintoon ja sen ehdokkaisiin liittyvillä hakusanoilla sekä pohdiskeltu blogaamisen vaikeuksia "blogipostaukset ei päivity" -haulla. Kirsti Ellillän kirkkotrilogiasta kirjoittamieni arvioiden pohjalta on syntynyt erinäisiä hauskoja hakuja. Uusimpana marraskuussa mm. "avioeron kutina".

VOIHAN FINLANDIA!

Finlandia meni sitten Rosa Liksomille teoksestaan Hytti nro 6. Voittajan päätti teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Harmillisesti en ehtinyt ennen voittajan julistamista tulla vielä viimeisia veikkauksiani tänne kirjoittamaan. Ehdin lukea viisi kuudesta kirjasta, mutta arvostelun kirjoittamisen tasolle ehti vasta kolme. Arvostelen loputkin ja sitten kirjoitan kunnon mielipidekirjoituksen siitä kenen minusta olisi pitänyt voittaa ja miksi. 

Voin kuitenkin sen verran vihjata, ettei minusta mennyt palkinto ihan oikeaan osoitteeseen, vaikka Liksomin kirjoitustyylistä kovasti pidänkin.

"AHDISTUKSEN SYYT OVAT KAHTALAISET: HALUAMME EMMEKÄ VOI, VOIMME MUTTA EMME HALUA."

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY, 2011

187 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

Itä on Itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä. 

Positiivisissa ennakkotunnelmissa lähdin kirjaa aloittamaan. Olen lukenut Rosa Liksomilta useampia romaanikokoelmia ja pidin niistä kovasti. Mietitytti vain miten loistava novellisti saa tarinan toimimaan pidemmässä mittakaavassa.

Kirjasta huokui kyllä jotenkin edelleen novellimaisuus, vaikka tällä romaanilla on mittaa jo miltei parinsadan sivun verran. Novellityylilleen uskollisena Liksom ei tarjoa meille valmiiksi pureskeltua tarinaa vaan hitaasti kehittyvän kudelman, ikäänkuin erilaisten kohtausten kautta rakentuvan näytelmän. Jokainen pysähdyspaikka pitkän junamatkan aikana on oma tarinansa, jotka matkustaminen kokoaa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Rosa Liksom on loistava kynätaituri, enkä kielellisesti joutunut taaskaan pettymään. Lukija näkee omin silmin rähjääntyneet asemanvarren pikkukaupungit, kuulee junan kolinan ja maistaa paikalliset ruoka-aineet (joista voin todeta vain, että eipä tee mieli - kirjassa syödään melkein pelkästään smetanaa ja suolakurkkua, seuranaan toisinaan mustaa leipää, ja koko komeus kulautetaan alas teellä ja vodkalla).

Tytön ja miehen orastava tuttavuus on kiinnostavaa seurattavaa, samoin kuin heidän molempien pikkuhiljaa valottuvat taustansa. Kirja on poikkileikkaus Neuvostoliiton syrjäisestä maailmasta, siitä joka on kaukana politiikan keskipisteestä ja maailman tietoisuudesta.

No... nyt sitten tulee se mutta. Minulle kirja jäi vähän irtonaiseksi lukukokemukseksi, eikä tarina oikein ehtinyt lähteä lentoon. Ehkä asia mistä kiikasti oli pituus; Liksomin napakkuus olisi tullut lyhyemmässä tekstissä paremmin esiin kun taas pidemmässä asiat olisivat keränneet enemmän merkitystä. Nyt jäätiin sille välille, sille vähän hajuttomalle ja mauttomalle alueelle (vaikka jälkimaku olikin perin suolakurkun makuinen).

"SUMMA SUMMARUM: AJATTELEMINEN ON PALJON VAIKEAMPAA KUIN PUHUMINEN."

Kristina Carlson:  

William N. päiväkirja

Otava, 2011

153 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

3.10.1898 Veljeni Fredrik toisteli aikanaan sanontaa: ei haittaa vaikka olisit väärässä, kunhan pysyt sitkeästi kannassasi, koska silloin saatat tietyllä hetkellä olla oikeassa kuten pysähtynyt kaappikello, joka kaksi kertaa vuorokaudessa näyttää oikean ajan.

Pääsinpä taas nauramaan itselleni ja omille kommenteilleni. Juuri pääsin nimittämästä edellistä Jenni Linturin kirjaa pienikokoiseksi, kun kirjastosta sain tämän. Ja eipäs se näyttänyt enää ollenkaan pieneltä tämän rinnalla! Päiväkirjamuotoiselta kirjalta silti sopii odottaakin nasevuutta, joten ennakkoasenteeni ei saanut kolausta.

Kirja osoittautui mukavan kevyeksi ja hyväntuuliseksi, humoriseksikin. Hieman höpsähtäneen, mutta omasta mielestään aina oikeassa olevan vanhanherran huomiot ympäröivästä maailmasta ovat parhaimmillaan kerrassaan hulvatonta luettavaa.

William N; jäkälätutkija, on taitavasti rakenneltu hahmo, kun ottaa huomioon että tutustumme häneen hänen omien sanojensa kautta. Ja nuo sanat ovat todella kuvaavia läpi kirjan. Niiden läpi suodattuu ihan omanlaisensa maailmankuva, jossa on monellekin meistä omaksuttavaa. William tietää, että hänen sydänverta vuodattaen tekemänsä jäkälätutkimukset eivät tee hänestä arvostettua ja kuuluisaa, mutta silti hän jatkaa omaa työtään. Riittää, että hän itse tietää olevansa oikeassa. Silti jyrkän ulkokuoren takaa näkyy välillä vilauksia haikeudesta ja yksinäisyydestä.

Mieletön ironia, joka suodattuu tutkijamme mielipiteistä, on kirjan parasta antia. Hän laukoo mielipiteitään mm. nenäkarvojen kasvusta, appelsiinin oikeanlaisesta kuorimistavasta ja siitä millaista on olla hyvä ihminen. Pakko jälleen vastoin tapojani liittää muutama ylimääräinen lainaus.

"Naisen lanteet keinuvat puolelta toiselle kuin vene aallokossa, ja sen nähdessäni minä tulin melkein merisairaaksi."

"Ehkä minun sieluni muistuttaa kuivattua rusinaa, mutta en voi vihata itseäni, koska ei minulla ketään muutakaan ole."

Kaiken tämän kielellisen kunnioitettavuuden jälkeen en voi kuitenkaan olla miettimättä, että mikä tämän kirjan syvempi ansio oli. Se oli mukavaa luettavaa, hauska ja todellisuudentuntuinen, mutta minä en siitä mitään kovin paljon syvyyspohjaa löytänyt. Koska oikeastikin olemassa olleen tutkijan merkinnät ovat täysin keksittyjä lopun kirjettä lukuunottamatta, olisin mielelläni nähnyt tarinassa hieman rytminvaihteluita. Nyt se oli samaa massaa koko sadanviidenkymmen sivunsa mitalta, eivätkä alku ja loppukaan mitenkään erottuneet. Jäin odottamaan sitä potkua, joka olisi nostanut teoksen seuraavalle tasolle.

"KAIKISTA VALMIIN MAAILMAN ASIOISTA VAIN TOIVO EI PERINYT MAKSUA."

Jenni Linturi:  

Isänmaan tähden 

Teos, 2011

233 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.  

Kun sain tämän kirjan ensimmäisenä näistä kaikista ehdokkaista käsiini, koin pienen alkushokin kirjan pienuuden kanssa ja totesin kirjastotädillekin että onpas se lättänä. Olin tällaiselta aiheelta odottanut jotain hieman paksumpaa (ja tottunut Oksasen ja Westön kaltaisiin finlandikkoihin). Pelkäsin, ettei tarina ehdi kunnolla päästä mittoihinsa reilun parinsadan sivunsa matkalla. 

Nuo sivut osoittautuivat kuitenkin niin tiiviiksi, että en ollenkaan huomannut tarinan lyhykäisyyttä. Linturilla on taito sanoa muutamalla lauseella paljon sanojansa enemmän. Muutenkin ensimmäinen kirjasta havaitsemani asia oli hänen ilmiömäinen kirjallinen lahjakkuutensa. Juurikin se sanalahjakkuus, lahjakkuus kielikuviin, ilmaisuihin, ja silti säilyttää tekstin rehellisyys. 

Yleensä poimin otsikkoa varten matkan varrella muutaman mieleenpainuvan lauseen. Tämän kirjan kohdalla huomasin poimineen niitä reilusti tavallista enemmän.

"Kadonnutta aikaa ei tarvinnut etsiä. Se palasi kysymättäkin."

"Vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

"Se on kuulkaas niin, että suomisotilaalle on kaikki sallittua, paitsi kuolema."

"Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina."

"Kaksinaismoralismi oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus."

"Mikään ei tuntunut miltään, paitsi se, ettei mikään tuntunut miltään. 

"Sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation."

Juoni kulkee kahdella tasolla, toisaalta nykyhetkessä jossa vanhuuspäiviä täyttävät sodan muistot ja kaatuneiden tovereiden kasvot, toisaalta itse sotavuosissa. Kirjan alussa kontrasti synkkämielisen vanhuuden ja sodan vielä valoisampien värväyspäivien välillä on vielä aika jyrkkä, ja lukija on välillä hieman hukassa tässä sotaisassa muistoviidakossa. Kirjan kulkiessa eteenpäin juonen tasot kuitenkin kulkevat kohti toisiaan ja alkavat enemmän kommunikoida keskenään, jolloin tarina kohosi alun hyräilystä oikeaksi sinfoniaksi. 

Ylipäätään todella mielenkiintoista oli pohdinta ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Mitä tapahtuu, kun toinen haluaa puhua kokemastaan, ja toinen vaieta tyystin? 

Henkilöhahmot olivat vaihtelevasti läsnäolevia. Sodanaikaiset toverit teki läheisiksi riehakas eläväisyys, kun taas nykypäivän hahmot jäivät haalean usvaisiksi suodattuessaan vanhuksen puoliksi sodassa elävien ajatusten läpi. Vaikka muistojen hahmojen sekoittuminen läsnäoleviin oli tavattoman kiehtovaa, olisin ehkä kaivannut lisää syvyyttä myös myöhempiin hahmoihin. 

Tämä kirja on ominaisuudeltaan sellainen, että se paranee vanhetessaan. Jos olisin kirjoittanut tämän arvion heti lukemisen lopetettuani, olisi mielipiteeni ollut hieman epäilevämpi, hieman arvelevampi, hieman kriittisempi ja ampiainen tai yksi tipu olisi lennähtänyt arvosanasta pois. Kuitenkin jäädessään päähän hautumaan kirja kerää lisää painoa (tarina ei nimittäin ole ihan heti unohdettavissa).

"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Gummerus, 2011

377 sivua

Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. 

   Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

 Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi. 

Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.

Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?

Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista. 

Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle. 

"EI TÄSSÄ OLE KYSE HUUMEISTA, TÄSSÄ ON KYSE ELÄMÄSTÄ."

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Gummerus, 2011

497 sivua

Marko Kilven kolmannessa romaanissa seurataan lähietäisyydeltä poliisin taistelua mutkistuvaa huumekauppaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu omapäisen, kokeneen huumepoliisin kumppaniksi. Elias Kaski käyttää kovin epämuodollisia metodeja, eikä hankauksilta vältytä.

   Poliisien rinnalla seurataan huumekaupan kuningattaren tarinaa. Pike synnyttää vankilassa pojan ja haluaa vapauduttuaan tavallisen arjen. Hän joutuu opettelemaan kaiken kaupassakäynnistä lähtien. Sopeutuminen on vaikeaa, kun poliisi ja vanhat kaverit hengittävät niskaan. Eikä hän pääse pakoon pojan isää, Lallia, joka on kuin itse paholainen. 

Tämä oli ensimmäinen kirjastonappaus sen jälkeen kun tajusin, että ainoastaan noin viidennes tänä vuonna lukemistani kirjoista on kotimaisia. Siispä heti nostamaan tuota kotimaisuuskerrointa! Onneksi finlandiaehdokkaat ja muut kotimaiset uutuudet tarjosivat auttavan käden. 

Voisin todeta etten ole varsinainen dekkari-ihminen. Asia ei kiikasta kuitenkaan itse lajityypistä, vaan siitä että hyviä jännityskirjoja on vaikea löytää. Minun silmissäni ovat lähinnä kunnostautuneet ruotsalaiset dekkaristit, kaksikko Larsson (Åsa Larsson ja Stieg Larsson). Haluaisinkin mielelläni löytää lisää niidentasoisia jännäreitä lukemistooni. Marko Kilpi pääsi aika lähelle, mutta ei vielä aivan maaliin asti. 

Huumeet ovat sinänsä yksi kiinnostavimmista jännäriaiheista, koska niillä on niin arvaamaton luonne. Ja luonnollinen vastatoimija huumeille ovat tietenkin poliisit. Pelkäksi poliisien kautta seurattavaksi salapoliisintyöksi kirja ei mene, vaan saamme kiinnostavaa näkökulmaa myös huumekaupan keskuksesta. 

Kirjan henkilöhahmoilla on todella oma luonne ja persoonansa, mikä kuljettaa draaman kaarta pidemmälle kuin pelkät tapahtumat. Erikoisen mielenkiintoista Piken pyristely irti entisestä elämästään. Pelkkä ulos meneminen ja lapsen vieminen leikkipuistoon on työn takana kun jokainen vastaantulija tuntuu näkevän hänen synkimmätkin salaisuutensa. Entä miten onnistuu kaupassa käyminen kun ei tarvitsekaan enää pelätä vartijoita. Myös Eliaksen kovan ulkokuoren mureneminen oli kiintoisaa seurattavaa. 

Itse loppuratkaisu ei ollut ihan niin yllättävä kuin se voisi olla, mutta toisaalta se lopetti kirjan nasevalla tavalla jaarittelematta, jättäen kaikkien kohtalot auki.

Kaikenkaikkiaan tämä oli kelpo kirja, ei mikään erikoismaininnan arvoinen, mutta kyllä kotimaisten lukemieni dekkarien parhaimmistoa. Pitäisi kyllä lukea herran vieläkin kehutumpi teos Kadotetut, joka oli vuoden 2009 finlandiaehdokkaanakin.  

Tästä on muuten tulossa elokuva, ohjaajanaan Aku Louhimies. Jos erityisesti Piken ja Eliaksen roolitukset menevät nappiin niin voi olla aika varteenotettava elokuva.

FINLANDIAEHDOKKAAT 2011 - NAISTEN TAISTO

Tänään julistettiin Finlandiaehdokkaat vuosimallia 2011. 

Tulossa on oikea kissatappelu - kaikki ehdokkaat ovat nimittäin kauniimman sukupuolen edustajia ensimmäistä kertaa palkinnon historiassa. Valinnat yllättivät siinä mielessä, että pois jäivät niin suuren yleisön veikkailemat Tervo, Kyrö ja Hotakainen kuin kirjablogien suosion saaneet Rauma ja Virtanen. Ennakkosuosikkien poisjäänti on kuitenkin vain positiivinen asia, sillä se antaa tilaa uusille kyvyille ja tilaisuuden näille vahvoille naiskirjailijoille.

Tässä siis ehdokkaamme:

Eeva Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)

Rosa Liksom: Hytti nro. 6 (WSOY)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Kiirehän tässä lukemisessa tulee, en nimittäin ole lukenut vielä ensimmäistäkään! Kirjailijoiden muutakaan tuotantoa en ole paljoa lukenut, ainoastaan Rosa Liksomin muutamia novellikokoelmia, joiden perusteella en kyllä hänen ehdokkuuttaan ollenkaan ihmettele. En vielä tiedä olisiko tämä se kuusikko, minkä olisin itse ehdolle halunnut. Täytyy hieman sulatella. Sen voin silti sanoa, että muutaman kirjan poisjäännistä olen hieman surullinen.

Käytin hyväksi osan italianluentoa naputtelemalla kännykän netillä varauksia kirjastoon. Taisin ehtiä ajoissa, sillä kaikki paitsi Hirvisaari olivat vielä melkein täysin varaamattomia.

Finlandiavoittajan valitsee teatterinjohtaja Pekka Milonoff 2. joulukuuta. 

"MINUN MOTTONI ONKIN TÄSTÄ LÄHTIEN: AJATTELE PIENIÄ ASIOITA."

Ian McEwan: Lauantai

Englanninkielinen alkuteos: Saturday (2005)

Otava, 2010

288 sivua

Hyvä työ, rakastava vaimo, lahjakkaat lapset, hieno talo Lontoon keskustassa. Maailmassa, jossa reittikoneet ovat alkaneet näyttää saalistajilta ja sadattuhannet ihmiset osoittavat mieltään Irakin sotaa vastaan, neurokirurgi Henry Perowne osaa arvostaa sitä mitä on elämältä saanut.

Mutta yhden tyytyväisen keskiluokkaisen miehen vapaapäivä voi helposti muuttua painajaiseksi.

Lukupiirin tämänkertainen kirja valikoitui jännän yhteensattuman perusteella; kaikilla viidellä se löytyi hyllystä, mutta kukaan ei ollut sitä vielä ehtinyt lukea.

Jotenkin lähdin lukemaan sillä ennakkoasenteella, että tästä pitäisi tykätä. Kun luin kielellisesti loistavaa, mutta monimutkaisen pohdinnallista aamupäiväosaa tuosta lauantaista, en ollut varma pidinkö siitä oikeasti vai olinko vain huijannut itseni pitämään.

Uppouduin kyllä Henryn nerokkaisiin huomiohin kanssaihmisistä ja maailmasta, mutta kirja tuntui etenevän kovin verkkaisesti. Se myös edellytti kovaa pureksimista, koska jokaiseen lauseeseen ja kappaleeseen oli ladattu valtavasti tietoa. Välillä tuntui tulevan pieni informaatioähky! Silti en voi olla samaan aikaan ihailematta McEwanin kykyä tarttua arjen pieniinkin yksityiskohtiin ja tuoda ne kiinnostavalla tavalla esiin tavallisesta harmaasta massasta.

Alusta asti mukana kulkenut pahan aavistus takertui takaraivoon ja alkoi väistämättä odottaa sitä jännittävää osaa, jonka kuitenkin tiesi tapahtuvaksi. Kun tämä jännitys sitten lopulta alkoi, kirjan rytmi pomppasi eksponentiaalisesti kohti korkeuksia. Jännittävä kontrasti hitaaseen alkuun verrattuna.

Vaikken ollut lopultakaan oikein varma miten suhtautua tähän kirjaan, täytyy sanoa että kunnioitan Ian McEwania kirjailijana todella paljon. Toinen syy on hirmuinen taustatyö, jota hän kirjojaan varten tekee. Tässäkin hän kuvaillessaan aivoleikkausta loi sanoilla visuaalisia kuvia aivojen sisältä ja teki sen aivan kuin neurologian ammattilainen. Toinen syy on hänen kirjallinen muuntautumiskykynsä. Hän kykenee uudistumaan ja luo jokaiseen teokseensa omanlaisensa tunnelman - aina Lauantain arkielämän pikkuseikkojen pohdiskelusta Sovituksen huimiin tunteisiin.

Tämä oli hieman huono teos lukupiirikirjaksi, koska ei kenelläkään ollut siitä kovin paljoa sanottavaa. Ei syntynyt ihmettelyä, väittelyä tai leikillistä kinastelua. Kukaan ei kehunut maasta taivaisiin, mutta kukaan ei toisaalta ollut myymässä omaa kirjaansa heti poiskaan.

Päivittelimme kyllä yhdessä mm. sitä miten odotimme kaikki tapahtumien alkavan paljon aiemmin, ja sitä että kustantajat saisivat vähän ajatella, mitä menevät sinne kirjan sivuliepeisiin painamaan. Lauantain kansipapereista nimittäin löytyi lähes täydellinen juoniselostus, joka pilasi suuren osan kirjan jännityksestä.

Aika nopeasti puheenaihe harhautui blogimaailmaan, päivittäisiin puheenaiheisiin ja muihin kirjoihin. Ja siihen mitkähän kirjat nousevat Finlandiaehdokkaiksi.

Thanks again girls; Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

LOKAKUUN LUKUSALDO

Lokakuussa oli epätavallisen lämmintä, mutta myrskysi usein niin että tuuletuskanava vonkui ja ikkunasta satoi sisään.

Lokakuussa pukeuduttiin pinkkiin, riemuittiin kirjablogien saamasta julkisuudesta, ja edettiin hieman klassikkohaasteessa.

Lokakuussa sain luettua aika hävettävän vähän, itseasiassa vähiten koko blogihistoriani aikana. Osan kirjoista hotkaisin lähes yhdeltä istumalta, mutta muutaman kanssa pyöriskelin pitkään. Myös opiskelut (l'italiano) ja vanheneminen taas yhdellä vuodella verottivat lukuaikaani. Missä kuljimme kerran on melkein luettu, mutta koska ei ihan, niin aloittakoon sitten marraskuun.

Yhteensä luin kuusi kirjaa, joista kertyi sivuja 1893. Tästä on sitten hyvä lähteä ylöspäin ensi kuussa!

Susan Donnell: Pocahontas

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Debra Hurd: Girl in the rain with umbrella

"MUTTA EN HALUA KUOLLA. EN SILLÄ TAVALLA. EN PAISKAUTUA MAAHAN, VAAN LENTÄÄ."

Elina Hirvonen: 

Kauimpana kuolemasta

Avain, 2010

239 sivua

Auringon paahtama eteläisen Afrikan maa vuonna 2009. Paul saapuu Suomesta kaupunkiin, jossa eli elämänsä onnellisimmat ajat, kirjautuu hotelliin ja haluaa kuolla. Esther menettää ihmisen, jonka kanssa on kokenut rakkautta, jota ei osannut toivoa. Elämää on pakko jatkaa, koska hän on luvannut paljon pienelle tytölle, jolla ei ole maailmassa ketään muuta. 

Esther ja Paul tutustuvat aikana, jolloin molemmat haluavat vain kadota paikassa, jossa nuori, kaunis nainen eli viimeiset hetkensä monta vuotta sitten. 

Kauimpana kuolemasta on romaani leikeistä, jotka muuttuvat painajaismaiseksi todellisuudeksi, unelmissaan särkyneistä ihmisistä ja yrityksistä sovittaa vuosien päähän kurkottavat virheet. 

Tämä kirja on herättänyt todella ristiriitaista palautetta lukijoilta - jotkut ylistävät sitä vaikuttavana kirjana ja jotkut pitävät sekavana, jotkut ovat jopa jättäneet kesken. Minun täytyy tunnustaa, että lopullinen kipinä lukea tämä tuli nimenomaan tuosta viimeiseksi mainitusta; useampi tuttuni oli jättänyt tämän kesken ja minun oli ihan pakko kokeilla saanko sen itse luettua loppuun.

Sain kuin sainkin kirjan luettua, mutta keskeyttäminen kieltämättä käväisi mielessä. Kirjan rakenne oli sirpaleinen ja vaati tavatonta keskittymistä ymmärtää missä nyt mennään. Kuitenkin kielellisesti kirja oli kiinnostava, ja ihmettelenkin miten kielellisesti hienosta kirjasta on saatu näin vaikealukuinen. Taitolaji sekin kai!

Itse henkilöt olivat mieleenpainuvia, mutta varsinkin alussa heidän tiensä olivat todella irrallisia toisistaan. Kun olin parin kappaleen ajan uppoutunut Estherin nuoruuteen, olin kiukkuinen joutuessani siirtymään Paulin elämään Suomessa. Syventyessäni taas Paulin avioerokriisiin, pompattiin takaisin Estheriin. Kun he kirjan loppupäässä viimein kohtaavat toisensa, ei yhdentyminen tunnu enää riittävältä poistamaan irtonaisuuden tunnetta.

Koskettavista aiheista osittain todella upeasti kirjoitettu tarina kaatuu liialliseen kikkailuun. Jos rakenne olisi yhtenäisempi, selvempi ja kiinteämpi, olisin todella pitänyt tästä!

Kirjaa ovat pohdiskelleet myös ainakin Booksy, Ina, Mari A, Susa, Zephyr ja Valkoinen kirahvi.

MAAILMANVALLOITUS: Zambia